No niin sisaret ja veljet, nyt on aika analysoida. Miksi ihminen haluaa ostaa kalliita asioita? Mikä luksuksessa vetoaa? Voimme laajentaa keskustelua muuallekin kuin kosmetiikkaan, mutta sattuneesta syystä siitä on kertynyt eniten omakohtaista kokemusta.
Tarttumapohjana eilinen kilahdukseni Guerlainin hyllyn edessä, kun näin uuden syyskokoelman järisyttävän kauniin poskipunan. Lainattu kuva (Cosmogirl.hk) ei tee kaunokaiselle oikeutta, mutta merkin omilta nettisivuilta jäi Madame Rougitin kohdalla luu käteen.
Levein raita on luonnossa huikaisevan kaunis koralli ja pienet pilkut hohtavat kimmeltävän valkoisina. Ette saa tuotteesta allekirjoittaneen ottamaa kuvaa, sillä poskipunan ostohinta aiheutti kevyen astmakohtauksen. Tuote olisi lähtenyt mukaani tavaratalosta hintaan 66e, mutta ensisokin kourissa pystyin kädet täristen jättämään sen paikoilleen ja poistuin paikalta kyynelehtien.
Edellinen kiusallinen haluanhaluanhaluanhaluanhaluan-välikohtaus sattui Lancômen hyllyvälissä, kun Albert Elbaz -tuotteet lanseerattiin. Tämäkin kuva on luojan kiitos lainattu (nudelipandsmokeyeye.freshnet.com). Pyörin näiden rasioiden vuoksi sängyssä muutaman unettoman yön, mutta pahimman huumaantumisen hetkellä olin onneksi täysin p.a ja vauhtisokeus ehti palkkaapäivää odottaessa hiipua. Paletit jäivät luojan kiitos hyllyyn. Käyn toisinaan edelleen silittelemässä niitä, mutta omistamisen tarve on mennyt ohi. Luojan kiitos.
Saavuttamattomiin luksushaaveisiin ovat kuuluneet myös Chanelin hohtopuuteri, Guerlainin hohtopallerot sekä eräs Estée Lauderin hohtava poskipuna, noin muutamia mainitakseni. Eikä tarvitse raakkua siellä, huomaan kyllä mikä näitä yhdistää.
Se, miksi nämä ylettömän kalliit tuotteet minuun vetoavat, hämmentää. Lasken mielessäni, mitä kaikkea samalla rahalla saisi ruokakaupasta tai semi-selektiivisen kosmetiikan puolelta, mutta mielikuva jonkin näin kauniin ja kalliin tuotteen omistamisesta istuu piinaavan sitkeässä. Pääni sisällä siivet ja sarvet käyvät niin veristä kamppailua, etten ole varma tekeekö se hyvää mielenterveydelleni. Olenko ainoa? Ojentakaa ymmärtävä selkääntaputus ja jakakaa kanssani toteutumattomia materialistisia haaveita. Tiedän, että elämäni jatkuu aivan yhtä laadukkaana ilman Madame Rougitia, mutta miksi rintaani koskee aina kun ajattelen häntä?
Taustalla soi: Gabrielle Aplin
Itse koitan ajaa luksushankintoja läpi perustelemalla ne sijoituksiksi ja kestävämmäksi kuin ketjujen vaatteet :D Sijoitusargumentti ei ole mennyt läpi, mutta kestävyyden ja pestävyyden se karvaisempi osapuolikin myöntää todeksi. Lopulta kuitenkin iskee pihiys; miksi keittää kaurapuuroa 90€ t-paidassa, kun sen voi tehdä 4,95€ paidassakin.
Mun pitäis varmaan hankkia töitä tai joskus edes poistua kotoa x)
Mulla sit taas on angsti kalliita kenkiä kohtaan. Miksi mä niputtaisin taaloja tiskiin käyttöesineestä, joka on tarkoitettu astuttavaksi koirankikkaraan? Kipuraja: 60e. :)
Mulla on muutama ns luksuslaukku. Toiseen puolet hankin rahat myymällä soopaa huutiksessa ja puolet mieheni antoi synttärilahjaksi. Edellinen tuli täysin kirpparituloilla, lastevaatekirppikselle autollinen rompette, 2 pv Hietsussa ja pari kassillista huutikseen.
Nyt olin n kk sitten Hietsussa ja rahat, tosin vaan 200 e polttavat taskussa. Vaikka ylimääräistä ei olekaan, olen päättänyt kirppisrahat saan käyttää miten haluan.
Näiden kahden laukun jälkeen olen ostanut kesällä dkny.n laukun outletista edulliseen hintaan. Eli ajattelen myös sitä että en osta mitään, säästöä sekin jollain asteella on.
Toi vanhojen kamojen myyminen olis varmaan ihan järkevää. Mulla vaan ei oikein ole mitään myyntikelpoista, kun vaatehankinnoista en niin piittaa ja kosmetiikkaa ei oikein kai passaisi käytettynä myydä. Ehkä Paskoista Kirppislöydöistä saattais saada ideoita? :)
Siis tämä sama vauhtisokeus on myös miehillä, kohteet ovat vain erilaisia… Itsekin hiukan koen samaa tautia, yleensä pystyn sen kosmetiikka osastolla hillitsemään. Viimeisin kohtauksen kohde makaa meillä olohuoneen lattialla, miehenikin joka ei yleensä järkyty mistään, kakoi kaksi päivää tyhjää ja kierteli illalla sänkyyn hyvin varovasti. Pistin tähän kohteeseen satoja euroja vaikka olisin selvinnyt satasen tavaralla. Itseasiassa myyjäkin sanoi minulle, ettei tämä ole oikein ”tyttöjen lelu” ;)
Onpa salamyhkäistä! Maltatko yhtään raottaa esirippua..? :)
Ostin 1½ vuotta sitten laukun, jonka hinta oli suurinpiirtein puolet kuukausituloistani. Koska tuloissani ei tuolloinkaan ollut juuri väljyyttä, investointi oli aika iso. Laukku on laadukas ja muotoilultaan niin simppeli, että se sopii aikalailla kaikkeen, koskien niin vaatteitani kuin käyttötilanteitakin. Tuon laukun jälkeen en ole ostanut yhtään laukkua lisää, vaikka ennen kannoin halpoja veskoja kotiin vähintään kuukausittain. Kyse ei ole siitä, etteikö talous olisi jo toipunut tuosta toissatalvisesta ostoksesta, vaan jotenkin ymmäsin, että löydettyäni sen oikean, en enää tarvitse muita. Ja vaikka välillä himoan ja silittelen ja huokailen laukkuosastoilla, tiedän, että pitkään suhteeseen ryhtyminen on ollut minun valintani, ja kalliin ja täydellisen laukun tilalle nyt ei vaan oteta jotain muovikorviketta. Sikäli laukku on varmaan säästänytkin minulta jo hintansa verran rahaa.
En tiedä, voiko tätä ajatusmallia kuitenkaan soveltaa kosmetiikkaan, kosmetiikka kuitenkin on kuluvaa tavaraa. Kalliin poskipunan rinnalla on ehkä syytäkin olla jotain siwaanmenopunia, joiden olemassaolo lisää kalliin ihanan käyttöikää. Tuo nimenomainen Guerlain näyttää kyllä just sellaiselta, jonka mä tarvisin (muutamankymmenen omistamani, ihan tylsän poskipunan lisäksi siis kyse on ehdottomasti tarpeesta). Ja käyttäisin ja rakastaisin ja en koskaan hylkäisi, enkä ehkä ihan heti ostaisi uusia. Seitsemänkybää poskipunasta on silti niiiiiiiin levoton hinta, että heippavaan Guerlain, toivottavasti tavataan joskus -50% pöydässä.
Siwaanmenopuna – oh miten nerokas konsepti! Ja huomattava on, että kun kyse on puuterimaisesta tuotteesta, se ei huolellisella käytöllä edes pilaannu.
Ja juu, alekuponkia odotellessa. Vai hetkinen, oliko joku lähdössä lentokentälle..? :)
Ymmärrän täysin. Kosmetiikan puolella mulla tää on lähtenyt täysin lapasesta, laukkujen kanssa olen onneksi vähän rauhoittunut koska omistan aika täydellisen kokoelman. Mutta useampi tonni niissä sitten onkin kiinni. Täysin järjetöntä, tiedän.
Useampi tonni? Pffft. Nokitan entisellä kynsimuotoilijan myyntivarastolla, jolla ei ole enää mitään arvoa. Hankintahinta: päätön. Laukut sentään ovat käyttökelpoisia hyödykkeitä hamaan tappiin saakka. :)
Et ole ainoa. Olen himoinnut ilmeisesti samaa Chanelin hohtopuuteria ja Lauderin poskipunaa kuin sinäkin. Puhumattakaan Diorin korun mallisiksi tehdyistä kausipaleteista, niihin mulla oli yhteen aikaan (lähes?) pakkomielle.
Kosmetiikan lisäksi kehittelen samanlaisia unelmia korujen ja laukkujen kohdalla. Näitä kaikkia haaveita yhdistää kuitenkin se, etten koskaan osta niitä. Vaikka olisi tilipäivänä lompakko pullollaan, liikkeeseen mentyäni ja tuotetta katsoessani tulen aina siihen tulokseen, että nääää. Yleensä siis pahimmat himot tulevat silloin kuin on täysin pennitön, kuten tällä hetkellä. Arvaa kuolaanko tällä hetkellä IHAN KAIKKEA. Rasittavaa :/
Tuo itsehillintä, mistä sitä saa?
*Ojentaa ymmärtävän selkääntaputuksen.*
Samaa asiaa ihmettelen. Mulle pahimpia ovat edelleen MACin kokoelmat, mutta muitakin pakko saada-juttuja toki on. Diorin tämän syksyn kokoelma saa sydämeni väpättämään ja luultavasti köyhdyn ainakin parin paletin verran. :<
Mulla tuotteen ihanuus unohtuu aika pian sen jälkeen, kun olen ostanut sen, eli kyse on tosiaan sen omistamisen/ostamisen tarpeesta. Sille mitali kaulaan, joka keksii miten tämä ostoskierre ehkäistään.
Toi on totta, samalla tavalla ne pian pyörivät laukun pohjalla Diorit ja Maybellinet sulassa sovussa, sormenjälkien ja pöllynneen väripigmentin kuorruttamina, eivätkä kumpikaan tunnu juuri toistaan erityisemmiltä. Toisin kuin ne uudet, puhtaankiiltävät, lähmäämättömät versiot siellä kaupassa 66 euron hintalapun takana, joita voi taas kuvitella palvovansa ikuisesti.
Totuuden sanoja, joita tunnepuoleni ei halua kuunnella.
Mä en ole Diorilta mitään uutuuksia vielä huomannutkaan, tosi kiva hei kun vinkkasit. Kiitti! :D (Olen ehkä vielä hiukan katkera siitä 30e huulikynästä, jonka täydellinen kopio ilmestyi Lumenen tiskille seuraavana päivänä hintaan 13,90e.)
Mulla on myös törkeän paljon rahaa kiinni kosmetiikassa. Edelleenkin mulle tulee niitä pakko saada juttuja. Osan pystyn jättämään kauppaan ja osan ostan perustellen. Olen oman tilipussini herra ja arkikulut tulee ennen harrastusta. Alennusmyynnit hyödyntäen ja välillä pitkään hengittäen selviää jo pitkälle.
Käytän Diorini tavallisina arkipäivinä hyvinkin ihastellen ja nauttien kauniista luomiväreistä ja poskipunista. Mitä ei säästetä ”pahanpäivän varalle ja erikoistilaisuuksiin”. Käytettäväksi ne on tehty.
Mulla on sama kun Eikolla. Hirveen materialistista varmaan tunnustaa, mutta kyllä mä oon himpun verran onnellisempi kun saan aamulla käyttää hetken kalliiden ihanien meikkieni kanssa. :) Täytyy vaan muistaa nauttia aina niistäkin mitkä jo omistaa. Mä en kyllä aina muista, mut yritän. ;D
Samaistun. Vaikken toistaiseksi mitään ökykallista omistakaan, se Diorin huulikynä on mukavampi sipaista huuliin kuin Lipsmackerin huulirasva. :)
Tästä olen aiemminkin ilmoittanut olevani snadisti kateellinen: mä en raaski käyttää kuin ns. perushankintoja. Ehkä opin joskus..
Ja mikä kaikki lasketaan arkikuluiksi? Voinko hyvillä mielin syödä oman ostokseni vuoksi viikon kaurapuuroa, jos muu perhe saa eteensä jauhelihaa? :)
Minä en pysty hillitsemään itseäni silloin kun pakkosaadahetinyt!!! iskee päälle. Tietty jos sitä valuuttaa ei ole, niin pakkohan se on hilliintyä kun ei muutakaan voi, mutta joskus olen kyllä mennyt hassaamaan oikeasti viimeiset roposet johonkin ihan älyttömään, koska se on vaan ollut pakko saada. Usein siinä käy sitten niin kuin Päivikin kirjoitti, että kun sen jonkun saa, niin sitten sen ”vaan omistaa” ja se saattaa jopa unohtua. :-P Mutta, on sitten niitäkin juttuja joiden käytöstä nauttii ihan eri tavalla juurikin sen takia, että se on vähän enemmän erityinen kuin se joku vaan siwaanmenopuna. ;-)
Melko usein minulla toimii ihan kylmä järkeily, kysyn itseltäni moneen kertaan, että tarvitsenko, siis TARVITSENKO, mä sen X:n ihan oikeasti ja onko sille varmasti käyttöä ja monet kerrat on sillä perusteella jäänyt juttuja hankkimatta (niitä vähemmän haluttavia kuin pakkosaadahetinyt). Eli toisinaan saatan olla oikeasti järkeväkin shoppaillessani. Yleensä silloin, kun rahaa on sen verran vähän, että on pakko priorisoida. ;-)
Kosmetiikan lisäksi mulla on muutamakin akilleen kantapää. Hifilaitteet esimerkiksi. En kestä kuunnella musiikkia p*skoilla vehkeillä, äänentoiston on oltava kunnollista. Kengät on ihania, mutta niiden suhteen olen (ehkä) melko maltillinen ja punnitsen hintoja tarkkaan. Tosin oikeasti laadukkaista kengistä olen joskus valmis maksamaan enemmänkin. Ja sitten ne pakkosaada-kengät lähtee messiin aika suolaisellakin hintalapulla varustettuna…. Laukuista tykkään mutta niistä en ole valmis kovin isoja summia maksamaan. Ainakaan vielä…. Niin ja ai niin, kamerat! Omistan useamman kameran ja lisää tekisi mieli. :-O
Mä joskus yritän punnita näitä himotushankintoja siltäkin kannalta, että mitäpä jos säästäisin juuri tämän summan? Menisin kotiin, siirtäisin 66e säästötilille ja käyttäisin isomman summan johonkin hemotteluun. Sitten se punasuomuinen sarvipää tuhahtaa ylimielisesti, kopauttaa otsaansa ja muistuttaa että elämä on tänään eikä huomenna. ”Jos se poskipuna tosiaan tekee susta onnellisen, niin osta se.” Toisen korvan juurella se siipirikko valkoasuinen nyyhkii tuskastuneena lamasta, Euroopan talouskriisistä ja siitä kotona odottavasta piilolinssilaskusta. Toistaiseksi siipirikko on vahvemmalla maaperällä, mutta hitto että ne sarvet on terävät.
Juu mikä meitä vaivaa :D itellä pahimpia paikkoja on kengät. Joskus nuorempana en koskaan löytänyt mieleisiä kenkiä ja oli aina ko ”täydelliset” löyty ostaa löytyneet myös jalan koon perusteella. Nyttemmin ihania kenkiä löytyy lähes joka paikasta ja silti toimin periaatteella ”pakko ostaa kun en ikinä löydä hyviä kenkiä”. Kipuraja nousee koko ajan, aikaisemmasta noin 50 eurosta on kivuttu viidessä vuodessa 250 euroon. Summahan on aivan naurettava, kun pahimmillaan kengät on pilalla yhden käyttökerran jälkeen.. Ja toinen on luomivärit.. Innostuin luomiväreistä pari vuotta sitten, kipurajaa ei ole olemassakaan ja aiemmasta viiden luomivärin paletista on kivuttu (opiskelijataloudessa, jossa tulot alle 1000 euroa/kuukausi) lukemattomiin. Ja halpa en osta, koska aamun meikkaustuokion (puolesta tunnista ylöspäin) pitää olla ihana rentouttava hetki, päivän ainoa aika, jolloin luovuutta saa käyttää. Ja semiselektiivinen/selektiivinen on minun juttu eli kaikkiin meikkeihini on mennyt kahden viime vuoden aikana sellaset – en edes kehtaa myöntää kuinka monta tuhatta euroa. Tulipa hyvä mieli, kun sain purkaa huonoa omatuntoani..
Halpaa ei halpa. Puhelimen kautta kirjoittaminen tuottaa näköjään hankaluuksia…
Ihanat anonyymit purkautujat. :) Pelkkä tunnustaminen helpottaa. Mutta sä olet kuitenkin laadukkaiden tuotteiden perässä, mikä on ehkä perustellumpaa kuin pelkkä kauniin asian omistamisen halu.. Synninpäästö!
Tulipa tässä mieleen muuten eräs seikka, entäs sitten kun se Guerlainin iki-ihana poskipuna on siellä alelootassa muiden klähmäisten selepuolen punien ja luomivärien joukossa, onko se enää niin must have? Itse kyhään aina vaatepuolen alelootat viimeistä riepua myöten ja olen aidosti innoissani saadessani monet mekot ja kengät yhden normaalihintaisen sijaan. Mutta kosmetiikan alehyllyt puistattaa – kauniit pakkaukset on häpäisty miljoonilla päällekäin liimatuilla alehinnoilla ja muulla meikkiklähmällä. Ja kun saat käsiisi sen kauan kaivatun tuotteen, joka olisi nyt puoleen hintaan tai yli, on sen joku kehdannut vielä avata ja jopa tuikata sormen sinne. Hyh, jo on häipynyt se euforia, jonka joskus laadukas ja niin-niin-kaunis tuote saattaa aiheuttaa. Yhtäkkiä siitä onkin glamour yhtä kaukana kuin Tuksusta nykyään. (Pahoittelut vertauksesta, oli pakko! :p) Näiden mielikuvien seurauksesta olenkin vaihtanut lähinnä semiselen puoleen, oikeasti hyväksi havaittuun. (MAC, MAC, MAC…) Myös elämääkin suuremmat pettymykset kun brändien hypetyksen sokaisemana olenkin hetken mielijohteesta kiikuttanut Diorin uusimmat kassalle, maksanut tyytyväisenä summaa miettimättä ja kotiin tullessani avaan paketit… ’No voihan paska, pigmenttiä ei missään nimeksikään ja ripsarikin vaan keskiverto, rapissut vielä työpäivän aikana poskille.’ Tästähän tuli ihan kunnon aggressio päälle, kun näitä ylihinnoiteltuja puteleita miettii… Miksi niihin silti edelleenkin aina välillä hairahtaa? Onkohan koskaan tutkittu, löytyyköhän hameväen aivoista jotain selitystä tähän?
Pakko sen on jotenkin liittyä johonkin psykologiseen hyvittelyyn. Mä olen myös maaninen tunnesyöjä. Itkettää tai ilostuttaa, aina voi syödä hiukan epäterveellisemmin, kun on kerran syy. Ja syyksi kelpaa ihan mikä vain.
Mä just löysin yhden lähtöhinnaltaan suht kalliin luomiväripaletin tuollaisesta raiskatusta alepöydästä, mutta vaivihkaa avasin sen ja kurkistin, että pinnat olivat koskemattomat. Hyvältä näytti, raijasin sen hymyssäsuin kassalle ja nyt omistan yhden yliselektiivisen luomiväripaletin, jolle on arjessa tosi vähän käyttöä. Hups. :)