Aurinkoisista, kesältä tuoksuvista päivistä huolimatta olen vaipunut vuosittaiseen syyskoomaan. Huomaan sen meikkipäydän äärellä, kun silmämeikit eivät tahdo innostaa ja palkintopalettikin lojuu edelleen koskemattomien laatikossa omistajaansa surullisena vilkuillen. Kynnet ovat lakkaamatta, tukka roikkuu mukana pelkän kuivasampoon voimalla ja korut ovat maanneet lippaassaan useamman päivän. En tiedä, en osaa selittää, eikä ole löytynyt syntipukkia.

En lue elämäntapaoppaita ja lämpenen kankeasti kaikenlaisille piristysmantroille, joita ympäristö tuputtaa. Jos voisin ajatella itseni iloiseksi, tekisin niin. Syksy riisuu luonnon vaatteistaan ja minut uskosta huomiseen. Arkiset askareet ärsyttävät, pienetkin vastoinkäymiset kiukuttavat ja ihan kaikki tuntuu tänään hankalammalta kuin eilen. Nyt tiedän tämän kuulostavan melkoiselta valitusvirreltä, mutta en kirjoittaisi pelkkää vinkua jos luvassa ei olisi vähän hymynkarettakin.

Työnantajani uskoo energiaan. Jokainen levittää ympärilleen energiaa, jolle muut altistuvat. Negaamisesta seuraa lisää negaamista, kun muidenkin energiat kärsivät. Siksi on tärkeää valita positiivinen asenne – se tarttuu. Käytin tarkoituksella sanaa ’valita’, sillä oma energia on kuulemma tahdonalainen. Syyskohmeeni kanssa painiessa mietin lakonisesti todella mullistavani maailman tällä kaikkein tarttuvimmalla hymyllä jonka tästä ihan justiinsa vedän naamalle – ei paljon positiivisemmaksi enää kuulkaa mene! Istuin koneella pyörittelemässä silmiä, kun jokin taustalla soivassa musiikissa havahdutti vilunväreisiin. Mitäpä jos edes yrittäisit?

Okei, olen yksin kotona eikä kukaan ole näkemässä. Antaa palaa. Mistä minä tulen hyvälle tuulelle? Mikä rutiini on jäänyt syrjään ja lietsoo poissaolollaan tappiomielialaa? Mitä sellaista voisin nyt tehdä, että saisin käsille tekemistä ja ajatukset lepotilaan? Naputtelin sormenpäillä pöydän pintaa, mutristelin suuta ja keksin: kynsien kuorruttaminen kirstalleilla. Joo!

Liian itsestäänselvä vaihtoehto, jotta olisin keksinyt sen aiemmin. Timanteista tulee aina paremmalle tuulelle ja sekä niiden asettelu että seuraavien päivien mittaan tapahtuva hively ovat parasta stressiterapiaa. Olen säästellyt Swarovski-hyrriäni jotain tuntematonta erityistilannetta varten (tunnistatteko jo tämän piirteen?), mutta päätin että ensimmäinen sellainen on oleva just nyt.

Kynsille valikoitui vuosien takainen luottolakkani CND:n #354 Red Baroness, jonka syvänpunainen sävy on sykähdyttävän kaunis. Koska tämäkin on muinaisjäänne kynsimuotoilu-urani alkuvaiheilta, en suosittele laukkaamaan kauppaan tätä etsimään, tuskin löydätte enää. Luottolakkani levittyy kuin nestemäinen sametti ja peittää virheettömästi jo ensimmäisellä kerroksella – tässä terapeuttisen tehon ensimmäinen vaihe. Juuri mikään muu ei ole entiselle kynsimuotoilijalle niin antoisaa, kuin kiltisti tottelevan lakan kiireetön levittäminen.

Terapian toinen vaihe on tarttua pallopäiseen koristelutikkuun, kastaa se läpinäkyvään lakkaan ja sen jälkeen yksitellen poimia kiviä rasiasta ja asetella ne kynnelle. Rykelmien muoto on hyvä suunnitella epäsymmetriseksi tai vaihtoehtoisesti olla suunnittelematta ollenkaan ja katsoa mitä syntyy. Ihan kokonaan en halunnut luopua melankoliastani ja valitsin siksi tummat kivet punaiselle pohjalle kaveriksi. Peukalon koristeltuani luulin ensin olevani valmis, mutta voimaantunut energiani päätti puolestani, että kaikki muutkin kynnet kivitetään. No selvä se, ei muuta kuin toimeen.

Nyt kun katselen ”valmiita” kynsiä, tekisi hirvittävästi mieli kaivaa esiin siveltimet ja akryylimaalit. Elämäniloni oli siis väliaikaisesti kadoksissa, koska en ole muistanut koristella kynsiä. Ah, mikä helpotus. Pienen hetken olin jo huolissani ja luulin että kyse oli jostain vakavasta. Hajaantukaa vaan, ei täällä ollutkaan mitään nähtävää.

No okei, ehkä ihan vähän tartuin siveltimeen ja pariin maaliin. On se kivaa.

Miten te selviätte syksystä?

Taustalla soi: Akcent