Minä ja suoristusrauta emme väliaikaisesta aselevosta huolimatta ole ylimpiä ystäviä. Minä en ymmärrä häntä, eikä hän minua. Olen parhaani mukaan yrittänyt toteuttaa antamianne vinkkejä, mutta tulos on silti ihan kuun asennosta kiinni. Vasemman puolen kiharasta tulee aina jäntevämpää, kun oikealle puolelle syntyy laihoja liiruja, joiden latvakärki on aina suora. Kallisteltu, käännelty ja peilailtu on, mutta lopputuloksessa ei juuri eroa näy.
Erittäin monena aamuna saan aikaan puhvelikiharat. Jakaus keskellä päätä, kuusi senttiä suoraa ja kikkuralle taipuneet latvat. Mööö!
Hiusten alimpien kerrosten bravuurini on 90° kulmalatvat. Älkää kysykö miten niitä tehdään, en tiedä, niitä vain ilmestyy. Mielestäni teen kaiken aina ihan samalla tavalla, mutta nämä kulmakiharat – niitä on järkyttävän vaikea oikoa. Tök.
Olen myös äärimmäisen haka karvastamaan hiusten pintakerrokset. Otan käteeni sileän osion, suljen sen raudan sisään ja kun olen kääntelyni käännellyt, tilalle on ilmestynyt esirastamainen söherö. Siis missä välissä muka sain sähköiskun?
Kolmena aamuna viimeisen parin viikon sisään olen havahtunut siihen, että hius ei kertakaikkiaan kiharru. Painan raudan leukoja yhteen, vedän hitaasti, pidän käherrintä jopa polttamisen uhalla paikoillaan, mutta suoraksi jää. Hommaan tuhraantuu luokattoman paljon kallista aamuaikaa ja hermot ovat pinnissä jo ennen kotoa poistumista. Todella ärsyttävän raivostuttavan vit–ai eiku oho, se on mennyt vahingossa pois päältä. No huoh.
Joka aamuinen arpahetki koittaa kun katson kelloa ja päätän kiharrustyylin. Jos on aikaa, nivon hiukset päältä kiinni ja etenen osio kerrallaan. Kiharran sen minkä osaan, hukutan kutrit lakkaan ja vapautan seuraavan kerroksen. Tällä tekniikalla saan aikaan muhkean pehkon, mutta lopputulos on toisinaan hiukan liian elkkis. Eilen tajusin 40 vuotta vanhemman äitini hiustyylin näyttäneen tältä viimeiset 30 vuotta. Ei hjuva.
Jos aikaa ei oikeastaan ole, kiharran nopsasti sieltä mistä satun saamaan kiinni, kääntelen latvat (yleensä sille kulmalle), pöyhin ja toivon parasta. Näinä kertoina on joskus ihan vahingossa syntynyt se kaikkein kivoin frisyyri, mutta koska mitään tarkkaa kaavaa ei ole, ne huonommat kerrat ovat olleet melkoisia peikkotukan irvikuvia.
Tämä kaikki taistelu on ollut niin kokonaisvaltaisen hajottavaa, että mihinkään suoristusnesteisiin en ole jaksanut tutustua vielä lainkaan. Ja joka aamu kun kuitenkin kärtsään tukkaani useamman minuutin, veikkaan että seuraavassa kasvatusvaiheessa tälle kiukuttelulle itketään karvaita kyyneliä.
Koska mikään ei ole niin pätevä kuin välineurheilija, tilasin itselleni tällaisen. Se on odotellut käyttöönottoa kuoressaan kohta pari viikkoa, sillä kunnollinen rauta tuo tullessaan kunnollisuuden paineet. Jos tällä ei onnistu, niin sitten ei millään.
En usko että olen valmis kuulemaan totuutta.
Taustalla soi: Bob Sinclair
Koko päivä on mennyt nuutuneena etipäin, nenä tukossa ja pää pyörällä. Puhvelikiharat ja möö pelastivat tämän päivän; sain hervottoman naurunpuuskan, nenä aukesi ja ajatuskin juoksee taas. Kiitos päivän pelastuksesta! Möö!
:D No MÖÖÖ itsellesi! :’D
Oletko pyytänyt kampaajalta ”auta minua,miten tää toimii mun käsissä”-ohjeistusta? Mun omat kampaajat neuvoo tarvittaessa kädestä pitäen miten uusi laite toimii/hiukset muuten saadaan haluttuun muotoonsa
:)
En ole. Mun luottokampaaja on pitkällä lomalla ja uuden frisöörin kanssa en ole vielä niin tutuissa väleissä että kehtaisin mennä raudan kanssa kiukuttelemaan. Jos en olisi kiukutteleva oppilas kokeilisin ehdottomasti, mutta kun tyylini on vänkä ja vastavänkä, niin on ehkä parempi tuttuuntua ensin hetkisen aikaa.. :)
Mulle kaikenlaiset hiustenvääntöhärpäkkeet ovat kuin kärrynpyörä: ei onnistu, vaikka kuinka reenaa. Niinpä kaikki vempaimet ovat päätyneet tyttärien huostaan. Onneksi joskus viitsivät vääntää äidin hiukset käppyröille.
Heh. :) Mä en suostu ainakaan vielä luovuttamaan, vaikka eipä toisaalta ole käherrysperillisiäkään. Mutta hyvinhän on asiat, jos joku muu hoitaa homman sun puolesta. :)
Mulle käy kanssa joskus niin, että suoristusrauta kihartamisen sijaan vaan suoristaa. Öh, joo, ymmärrän edellisen lauseen absurdiuden. Apua, onko toi edes sana!? :-D
Mutta siis, kun tarkoitus on kihartaa eikä suoristaa, niin se koko ajan vain enemmän ja enemmän suoristuva suortuva on ahdistavan painajaismaisen fiiliksen luova juttu, varsinkin, jos kellokin näyttää aamulla sitä, että pitäisi jo olla siellä aamuruuhkassa seisomassa. En ole keksinyt mitään muuta selitystä kuin liian kuuma rauta ja liian rasittuneet hiukset. Ja ne planeetat ja muut taivaankappaleet väärissä asennoissa, tietty. No, ehkä joku enemmän pro osaa selittää asian niin kuin se oikeasti on, musta vaan tuntuu, että mulla kyse on tuosta.
Nyt tosin hiukset on niin lyhyet, että olen harkinnut teinittären minisuoristuraudan pöllimistä. Toi oma on ihan liian iso näin lyhyille karvoille. :-P
Absurdius oli siinä oikein kauniisti taivutettu. :)
Mulla on kans vankka luotto tuohon minirautaan, sen kanssa homman olis syytä toimia. Joutuu ehkä tekemään muutaman kierroksen enemmän, mutta toisaalta pienemmissä osioissa tukka toivottavasti kääntyy kiltimmin? Jatketaan harjoituksia! :D
Tök! Tää oli ihan niin huvittavasti kuvattu :). Sun hiukset näyttää kuvissa todella paksuilta. Otathan tarpeeksi ohuita osioita?
Terkuin Piia
Kiitos, epätoivo siis kanavoituu. :)
Todennäköisesti en, koska yritän saada operaation ohi mahdollisimman nopeasti. Kokeilen ohuemmilla. :)