Aloitus kuulostaa lattealta yhteistyökampanjan kylkiäiseltä, mutta se on aito kysymys. Eräs projekti kokosi eilen yhteen nipun ihmisiä, jotka katsoivat yksitellen peiliin muiden seuratessa. Ilma oli käsinkosketeltavan paksua ja vaivaantunutta. Peili kiersi ringissä ja läsnäolijat uskalsivat tuskin hengittää. Oma peilikuva oli ravisuttava kokemus.
Tapauksen purkamisen yhteydessä nousi esiin jänniä näkökulmia. Yksi ei tykännyt katsoa itseään yleisön edessä – miksi katsoa omiin silmiin, kun läsnä on muita? Eräs myönsi, että oma peilikuva herättää kritiikkiä ja sen katsominen on siksi vaikeaa. Kolmas tunnusti, ettei oikeastaan koskaan katso peiliin, ellei silmässä ole roskaa. Neljäs punastui omalle peilikuvalleen.
Kauneuteen liittyvä ammatti herättää usein ihmetystä. Voisihan sitä elämällään tehdä muutakin. Jotain hyödyllistä ja järkevää. Eilisen tapauksen yhteydessä oivalsin, miksi oma peilikokemukseni erosi muiden näkemyksistä ja mikä työssäni on tärkeää. Ammattini on totuttanut minut katsomaan peiliin ja opettaa kannustamaan muita samaan. Olen nähnyt ja tehnyt muodonmuutoksia, jonka jälkeen ihminen ei näytä enää itseltään. Se opettaa, että ulkokuori on vain pinta, jonka voi muotoilla millaiseksi vain ja sitten poistaa. Kuka tahansa voi näyttää miten kauniilta tai miten vaatimattomalta tahansa, kun se tuntuu itsestä hyvältä. Valinta ei kerro minusta ihmisenä. Voin tavoitella tai vältellä ulkonäön lähettämiä viestejä, mutta ne eivät kerro minusta. Arkipäiväinen havainto, mutta konkretisoitui eilen.
Heijastava pinta on turha vihollinen.
—–
Mitä sinä ajattelet, kun katsot peiliin?
—–
Taustalla soi: Alex Dimou
Mielenkiintoinen kysymys…
Teininä, siis ikävuodet 14-19, peiliin katsominen oli lähinnä inhottava, hävettävä ja vihastuttava kokemus, lähinnä aknen takia, joka aika tehokkaasti rappeutti itsetuntoa. Aamulla oli pakko meikata, vaikka se oli haasteellista. Päivällä peilikuvaansa vertasi siloposkisiin tyttöihin ja illalla itku kurkussa poisti meikin huomatakseen taas asian todellisen laidan.
Vartalon peilikuva on jotenkin aina ollut enemmän normaali, eikä ole niin herättänyt tunteita. Meikän kroppa on muutenkin ollut aina hyvin standardien mukainen. Löytyy tissiä, persettä ja selluliittia sopivassa suhteessa. Vaatekokoni 38-40 ei ole pystynyt herättämään läskifiilistä, vaikka nykyaikana nollakoko olisikin se ”ideaali”.
Nykyään peilikuva ei ole enää vihollinen. Naama on rauhoittunut kovien keinojen avulla ja jotenkin en vain jaksa enää kritisoida peilikuvaani niin ankarasti. Tämä se nyt on ja sillä hyvä. Ainahan sitä voisi kauniimpi ja laihempi, mutta kai voisi puhua siitä kuuluisasta itsensä hyväksymisestä, joka nyt on tullut kehiin.
Mullakin tilanne oli teininä tosi erilainen. Kovin surullista että itselleen on niin ankara juuri niinä vuosina, kun kaikki on muutenkin vaikeaa. Onneksi nykyään osaa jo suhtautua lempeämmin. Saman taidon kun saisi siirrettyä omalle jälkipolvelle voimavaraksi jo nuoruuteen.
Nuorena sitä ei ollut ikinä tyytyväinen siihen mitä peilistä näki. Nyttemmin olen paremmin sinut itseni kanssa ja erityisesti meikin kanssa leikittely viehättää minua suuresti. Kun katson peiliin, näen siellä ensimmäisenä parhaat puoleni, silmien vihreän värin ja huulet, joista olen aina tykännyt. Tilanteet, jolloin kurkkii peiliin, ovat tosin ihan liian vähissä päivän aikana. Olen nimittäin yrittänyt jopa totutella siihen, että katsoisin peiliin useammin. Mun täytyy (itseni mielestä) näyttää töissä edustavalta ja siistiltä, joten päivän päätteeksi totean kotiin tullessa aina sen saman.. jaaha, sitä on taas hiihdelty tukka repsottaen ja maskarat silmillä.
Säännöllinen peilin tarkkailu vaati mulla ainakin vähän harjoitusta. En koe vieläkään varsinaisesti liimautuvani peilin eteen, mutta siitä on muodostunut rutiini, jota toteutan. Silti olen joskus löytänyt kiireisen työpäivän keskellä huulipunaan tökätyn sormenjäljen leuasta. Hetkeksi tuli epätoivoinen olo – miksei kukaan sanonut mitään? :D Täysin vankkumaton kirjoittamaton sääntö: Jos jollain on hämähäkki tukassa, vessapaperia kengänpohjassa tai huulipunaa leuassa – sano.
Kyllä ! Sanon. Olen sanonut naiselle, joka istui jo valmiina täpötäydessä junassa, minun tullessa häntä vastapäätä, kysyin haluaako lainata peiliä, kun oli maskara ”lievästi” levinnyt. Näitä on tapahtunut monta kertaa.
Kyllähän sitä peiliin katsoo, mutta kun piti ottaa kuva kulkulupaa varten, se vasta oli aivan hirveää. n 40 otosta ja sittenkin kuva oli tosi huono. Arg !
onneksi kukaan ei katso minkälainen kuva kenelläkin siinä on.
Mahtava ele. Vastaistuja varmasti kiitti. :)