Herään aamulla hiljaiseen taloon. Yleensä se tarkoittaa lapsiperheessä sitä että kello on niin vähän, ettei uhmaikäinen kukko ole vielä kiljaissut aamun merkiksi, mutta tällä kertaa hiljaisuudessa on jotain erilaista. Peti vieressäni on tyhjä, eikä tarkkaavainenkaan kuulostelu luotaa korviin rasahduksen rasahdusta. Merkillistä.

Kurotan katsomaan kelloa, joka tikittää kylmän rauhallisesti lounasaikaa. Oho. Vilkaisu parkkipaikalle vahvistaa epäilykseni hiljaisesta talosta, sillä ruutu on tyhjä. Perheen miehet ovat lähteneet seikkailemaan ja jättäneet mamin nukkumaan univelkoja sileäksi. En voi välttää kasvoille hiipivää hymyä, sillä mikäpä olisi lähempänä joulun rauhaa, kuin hiippailla omassa tahdissaan villasukissa keittelemään aamukahvia.

Kierrätän koirat hiljaisen korttelin ympäri ja palaan kahvilta tuoksuvaan kotiin. Kasaan keittiön pöydälle horjuvan keon paksulla voilla päällystettyjä joululeipiä ja ison mukillisen kermalautan alla piileksivää kahvia. Selaan läpi pinon naistenlehtiä ja annan murheellisten tarinoiden päästää itkun valloilleen. Niistän nenän karkeaan talouspaperiin ja kaappaan syliin kehräävän kissan.

Pitkään tukahdutettujen, vähäpätöisten mutta korkoa kasvaneiden, ahdistusten on aika valua ulos radiossa soivien joululaulujen tahdissa. Joulupäivän aloittaminen itkemällä voi kuulostaa karkealta, mutta minulle se on puhdistava riitti. Kun ympärillä kaikki asiat ovat mallillaan ja mieli laskeutuu arkitilasta lepoon, on turvallista nykäistä patoa tukeva lauta irti.

Neljän lehden, kolmen kahvimukillisen ja kahden nenäliinan jälkeen tunnen oloni uudestisyntyneeksi. Olen siirtynyt sohvannurkkaan viltin sisään ja hihittelen eiliselle aattoillalle. Olisi pitänyt varautua tallentamaan ne ilmeet, jotka ottivat vastaan lahjasäkistä nousseet valkoisella VAROVASTI -teipillä kasaanliimatut pakettiviritelmät.

Niistä aamuöisistä pakettitalkoista olisi saanut herkullisen tekstin blogiin, mutta en koskaan saanut aikaiseksi istua aiheen kanssa näppäimistön ääreen. Näin joulun jälkeen aihe ei ole enää ajankohtainen, mutta laitetaan tässä nyt itselle julkisesti muistiin että ostetaan ensi vuonna teippiä ja sellofaania varastoon jo marraskuussa ja googlataan päivystävä eläinlääkäriasema ja halvin pikavippifirma ennen pakettitalkoiden aloittamista. Terkkuja kaikille, jonka lahjanaru haisee hassulta – se kelattiin esiin Pepe-kissan vatsalaukusta. Loppujen löytymistä seurataan sormet ja varpaat ristissä hiekkalaatikon äärellä. Älkää ottako pahalla, persoonallinen ote on kuulemma nykyään hyve. Eikä kukaan normaali ihminen sitä paitsi haistele lahjanarua, haloo.

Loppu hyvin, kaikki mahdollinen hyvin. Väräjävä mieli on saanut tasaantua rauhassa, huolellisella kursimisella vanhasta silkkipapaperista ja jostain ammoiselta työmaalta lipastetusta varoitusteipistä sai kasaan ihan kelpo paketteja ja kissakin näyttää kahden päivän jälkeen vielä suht hyvinvoivalta.

Perinpohjaisesti rentouttavaa, yllätyksellistä ja iloista joulua kaikille!