Kauneusbloggaajista nopeimmat tiesivät kertoa, että Dior lanseeraa kohtsillään uuden tuoksun nimeltä Poison Girl. Mielleyhtymä HIM-yhtyeen pinkkiin Razorblade Romance -levyyn oli välitön. Tämä tuoksu olisi ollut kovaa valuuttaa 2000-luvun ensikäänteissä.
Olen kuunnellut teini-ikää taustoittanutta levyä viime vuosina harvakseltaan, mutta ajettuani sen tänään Diorin inspiroimana taas soittimeen, ymmärsin että levyn biisit eivät ole vuosien saatossa kuluneet. Niissä on tallella kaikki se kuohu, uho ja epäusko, jotka maalasivat mieleni maisemaa yläastevuosina. Passitan lapsen huoneeseensa, käännän vielä pykälän kovemmalle ja annan tutun hengen valua sieluun.
Muistot teinivuosien ahdistuksesta kupruilevat kasaan kun pannulla edessäni paistuva pekoni. Mietin toisinaan oliko elämääni vuosia värittänyt ahdistus ihan tavallista teiniangstia vai kahlasinko muita syvemmissä vesissä. Kenties niissä samoissa, jotka vauvavuotena hitsasivat selkärangan sohvaan vailla muita muistijälkiä kuin sysimusta mielipaha. Jälkimmäiselle ei ole taustamusiikkia, mutta Join Me tuo historiastaan huolimatta lohtua. Niin pahalta kuin olo silloin tuntuikin, olen tässä nyt.
Tiedän että osa samaan HIM-heimoon kuuluvista kolmekymppisistä ruuhkavuosia suorittavista tovereista naureskelee menneille avoimesti. Tiedättehän sen äänettömän hymähdyksen, jonka jälkeen sanotaan raukeasti voi voi. Minä en ole löytänyt tuota naurua, mutta olen löytänyt tyyneyden. Se lienee jo puolimatkassa?
Kun kirkkaat koskettimet heläyttävät mieleni takaisin synkästi sisustettuun huoneeseen ja yksinäisiin perjantai-iltoihin, tyyneys peilaa sen takaisin tähän hetkeen keskelle perhettä, työelämää ja arkea ystävien kanssa. Ei sillä, etteikö vieläkin välillä ahdistaisi, mutta nyt tiedän miten tuota tunnetta käsitellään. Olen oppinut, ettei osani tässä maailmassa ole heittäytyä uhriksi tapahtumien virtaan, vaan ottaa vastuu siitä miten minä voin.
Pieni oivallus, mutta yksi pisimmistä askeleista, jonka olen koskaan ottanut.
Tuon askeleen otan pinkin HIMin tahdissa joka kerta uudelleen. Onhan se sisääntulomusaksi vähän korni, mutta siksi niin minua.
Mikä on sinun sisääntulobiisisi?
En osaa sanoa sisääntulobiisiä (liian vaativa tehtävä työpäivän turruttamille aivoille?), mutta voih tuo levy <3 Sitä kuunneltiin aikanaan PALJON. Siis PAAAAALJON. Ja kovaa.
Aitoa ei enää löydy, mutta Spotify näyttää auttavan tähänkin. Aijai!
Joo, PALJON! Tässä tänään ihan ohimennen veivasin levyn läpi joku viis kertaa – ihan vaan siis ohimennen. :)
Onneksi on Spotify.
No ilmankos olet niin mainio nainen, kun olet näin hienolla musiikkimaullakin marinoitu! Maalasin joskus teinihurmioissani Viltsusta taulun, roikkuu edelleen lapsuudenkotini vanhan huoneen seinällä. Niin ja tuli sitä koulussa rullailtua makkaratekniikalla savesta Heartagram-logo -kupponenkin. ;) Halpaa terapiaa ja kompassi nuoruuden tyrskyissä etenkin tuo levy.
Ja ne askeleet, ees ja taas, ja taas ees edelleen. Iän tuplaantuessa onneksi viisautta ja käsittelykykyä tähänkin päähän kertynyt rutkasti.
Sisääntulokappaletta pitää vielä pohtia, sillä sellainen saattaa olla, mutta en juuri nyt muista tuntikausien oppariväännön jälkeen. :’D HIMin biiseistä kuitenkin se olisi Gone With The Sin. ”I love your skin oh so white…”
HIM-heimolaisuus elää vahvana! :) Mun vanha huone oli vuorattu julisteilla, mutta kunniapaikalla oli Suosikin mukana tullut pinkki VV-juliste. Suurin osa noista julisteista taisi päätyä takan sytykkeeksi kun tapetit lopulta vaihdettiin, mutta miten mä nyt muistelen että Villestä en olisi raaskinut luopua. Hitto, mahtaiskohan se vielä löytyä jostain? Miten komeeta olis ripustaa se sama juliste makkarin seinälle nyt? Ymmärtäisköhän siippa? :D