Kolmenkympin kriisi

Viinilasin äärestä päivää. Olin suunnitellut tälle illalle juttua jostain paljon kevyemmästä, mutta tämä teksti haluaa tulla ulos ensin. Ihohuokoset erittävät kriisiä.

Sain keväällä masennusdiagnoosin ja lääkityksen. Kemikaalit purevat ja pää alkaa nousta pohjamudasta, joten on oiva aika reflektoida syitä ja seurauksia – koska fysiikan lakien mukaanhan kaikella on. Näyttää todennäköiseltä, että mieli on ollut remontissa synnytyksen jälkeisistä tiloista saakka, eli pian seitsemän vuotta. Lämmin ja asiansa osaava lääkäri hymyili löydökselle hyväntahtoisesti ja totesi, että toiset ovat sitkeämpiä, vaikka luulen hänen tarkoittaneen, että vähän tyhmempiä.

Keväisen sairausloman ja pysähdyksen jälkeen olen hyvällä omatunnolla käpertynyt oman napani ympärille tarkkailemaan millaiset asiat tuottavat iloa ja mistä kuormitun. (”Tyhmempiä” siksi, että tämä käpertyminen olisi jokaisen syytä tehdä säännöllisesti, eikä vasta kun selkä ei enää nouse sängystä.) Olen oppinut tunnistamaan ajatusmalleja, jotka suistavat aiheettomaan alakuloon ja toisaalta havainnut kymmeniä pikkuasioita, jotka nostattavat hymyn huulille elämän ihmeellisyydestä.

Olen opetellut puhumaan masennuksesta ääneen ja kertomaan, että olen saanut avun lääkityksestä. On huojentavaa ymmärtää, että kyse on aivokemiasta, eikä jostain, mitä olen itse tehnyt väärin, vaikka se tuntuu vielä vähän vieraalta. Olen tottunut arvioimaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa oman toimintani kautta ja pohtimaan, olisinko itse voinut olla parempi, tehdä enemmän tai ajatella pidemmälle. Yritän opetella tästä eroon, mutta työ on vielä kesken.

Olen nukkunut vuorokausittain päiväunia lääkärin siunauksella. Ihanaa, etten olekaan sysilaiska, vaan sairas. Tai parantumassa, kuten haluan ajatella, mutta tärkeintä: en paatumattomasti pataluha. Väsymyksen hyväksyminen tuntuu lämpimältä. Se menee kaikella todennäköisyydellä vielä ohi. Ehkä.

Teen nopeita käännöksiä, vaikka juuri niitä pyydettiin tässä elämäntilanteessa välttämään. Niistä hymyilyttävin on ehkä kertakaikkinen hurahdus #sunsethair -tyyliin, joka on kaikessa huvittavuudessaan kolmenkympin kriisin täydellinen ilmentymä. Kyllä, tilanne on päällä – haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Toinen yllättävä mutka, joka ensin vaati hiljentämään vauhtia ja sitten heti perään kehotti kieli poskessa suoristamaan nilkkaa kaasupolkimella, liittyi työpaikkaan. Se, mikä keväällä sysäsi jo pitkään alamäkeä vierineen takkuisen kerän kielekkeeltä, oli hankala tilanne, jonka herttuaksi en enää pitkään aikaan ollut päässyt. Pakkopysähdyksen aikana ehdin kohdata tosiasioita ja jostain syystä (vaikka en sitä tietenkään olisi ansainnut, haha) universumi oli puolellani ja henkäisi vatsanpohjaa kutittavan muutoksen tuulen niskaani suunnalta, johon olin itsekin vaivihkaa tähyillyt. Viihdyn uudessa työssäni paremmin kuin missään milloinkaan ja olen onnellinen, että uskalsin kurottaa. Tämä työpaikka on ensimmäinen askel kohti sitä uraa, josta olen vuosia haaveillut. (Vaikka se ei tietenkään ole omaa ansiotani, enkä sitä millään lailla ansaitse, heh.)

Tiedostan, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan, mutta. Missä kulkee kylmäkiskoisen oman edun tavoittelun ja normaalin, jokaiselle suotavan, onnellisuuteen johtavien valintojen sarja?

Huomaan muistavani paljon enemmän unia kuin ennen, monia vuosien takaa menneisyydestä. Lyhyitä välähdyksiä sieltä ja tuolta, hassuja yksityiskohtia, jotka olin pinonnut mieleni takavarastoon lukkojen taa. Hassuja ympäristöjä, kohtauksia ja kasvoja, joita en edes ymmärtänyt hukanneeni, mutta jotka nähtyäni heti tiesin, mistä ne olivat peräisin. Haluaisin ajatella, että nämä välähdykset kertovat lääkityksen virkistämistä yhteyksistä, radoista, jotka ovat palanneet normaaliin herkkyyteensä. Tai kenties mielikuvitukseni on vain vilkas, en ole perehtynyt lääkkeen mekanismeihin niin tarkasti, mutta antaudun ilahtumaan jokaisesta vuosien takaisesta unesta, joka mielessäni kesken arkisten askareiden vilahtaa. Totta, tuokin!

Olin erittäin skeptinen ennen lääkityksen aloittamista. Olenko minä todella tilastojen jatke – osa harmaamielistä massaa joka ei pärjää omillaan? Kyllä olen, tässä en voinut olla parempi. Viikkojen vieriessä päiväunien tarve jäi, uskalsin kiivetä tikkaille ja hautautua kirsikkapuuhun hämähäkkien sekaan. En pelännyt jokaista kaistaa vaihtaessa kolaria enkä ollutkaan enää varma, että lapsi kaapataan umpinaiseen pakuun heti kun se kaartaa kypärä vinossa kulman taa. Ihmisjoukon keskellä ei välttämättä sittenkään kuole, vaikka tiivistä onkin. Hitsi, täällähän voi itse asiassa nauttia keikasta! Ai, kukaan ei haluakaan murtautua autooni liikennevaloissa. Mitäs jos kahvinkeitin ei sittenkään sytytä tulipaloa tai tiskikone vuoda kaappiin? Hämmentävää, tämä kaikki pelkoko oli sitten masennusta. Niin monta vuotta pelkäsin, arkailin, jänistin, nössöilin ja tyydyin seuraamaan sivusta – hassua, tätä en osannut odottaa.

Ajatus minusta korkeilla tikkailla ötököitä vilisevässä kirsikkapuussa hymyilytti ystäviäni. Vanhempani eivät ihan hiffanneet miten positiivisesta muutoksesta on kyse, vaikka se vaatikin lääkitystä. Heille olen osa sitä harmaamielistä massaa, mutta suon sen. Aihe ei näytä tuntuvan luontaiselta puida, joten olen antanut sen olla. Heille riittänee, että saavun kylään samanlaiset sukat jalassa ja paita oikein päin päällä. Lapsi taas tyytyi mutkattomaan tapaansa mainintaan nukkumataudista, joka vaatii toisinaan lepoa ja hiljaisuutta. ”Aha.”

Stigma on silti läsnä. Töissä en ole maininnut asiasta ja joka kerta kun punnitsen asiaa, päädyn toteamaan ettei se siellä kenellekään kuulu. Ja miksi kertoisin? Se ei vaikuta työhöni enkä halua sääliä, liukuva työaika riittää. Kampaajalle ja kosmetologille kerroin, kuten toisten käsiin antautuessa usein luonnostaan tapahtuu. Toinen komppasi ja kertoi käyneensä läpi saman, toinen kohautti olkaansa eikä kavahtanut, vaikka sitä huomasin odottaneeni. Hm.

Seuraan kunnioituksella tunnettujen bloggaajien ulostuloja ja tunnen joka kerta itseni vähän normaalimmaksi. Harmaamielisessä massassa vilahtelee tuttuja kasvoja, oi! Näin voi käydä, vaikka miten yrittäisi aina tehdä kaikessa parhaansa – tai toisinaan kai juuri siksi.

12 vastausta artikkeliin “Kolmenkympin kriisi

  1. Se on kyllä kumma, miten sitä tottuu paskaankin oloon ja alkaa pitää sitä normaalina. Tsemppiä kovasti sinne! Ite oon ollu masennussuossa kolmeki kertaa, nyt ekaa kertaa alkaa näyttää siltä, ettei neljättä kertaa enää tulee, ellei tapahdu jotain katastrofaalista.

    1. Joo, tosi hassu havainto tämä olotilan, melkein jopa persoonan muuttuminen – ai tämmönenkö mä olenkin? Näinkö mä reagoin kun kaikki on kunnossa? Jotenkin hassu välitila nyt päällä. Tunnelin pään valo näkyy, mutta mitään takeita ei ole siitä, etteikö niitä vielä olisi edessä – mutta tuntuu helpottavalta jo se, että tajuaa olevansa siellä tunnelissa. :D

      Kiitos tsempeistä ja sitä samaa. Toivotaan, että tämä suo olisi sinulle jo viimeinen. <3

  2. Kiitos tästä tekstistä! Nämä tällaiset ulostulot ovat minusta arvokkaita vertaistuen lähteitä.

    1. Kiitos, kiva kuulla. Tai ei siis tietenkään henkilötasolla kiva-kiva, mutta siis mukavaa että pysähdyit puumerkille. Vertaistuki ja pienet tönäisyt olkapäähän toimivat molempiin suuntiin. :)

  3. Olen nyt aika monta kertaa miettinyt että haluaisin tähän kommentoida, mutta en osaakaan muotoilla asioita mitenkään. Käviskö vaikka että #metoo, elokuussa sain diagnooseja pari kappaletta, kun oli lopulta pakko hakea apua – kun tiedät varmaan sen ajatusmallin että kun muilla ihmisillä lähipiirissä on ihan _oikeita_ ongelmia, minä nyt vaan asun täällä pimeydessä enkä pääse pois. Ja nyt pari kuukautta sitä on yrittänyt hyväksyä että kyllä se masennus vaan taitaa olla ihan _oikea_ ongelma. Ja ahdistuneisuushäiriö, sekin on. Ja mulla on ihan oikeus saada niihin apua ja tarvita ihmisiä tueksi, niitäkin joilla on niitä muita ongelmia. Mä pelkäsin leimaa otsassa, mutta oikeastaan diagnoosi helpotti, asioita on helpompi käsitellä, kun niillä on nimet. Koitetaan nyt sitten käsitellä, voihan olla että joku päivä se pimeys onkin vähän vähemmän pimeää. Toivoa en osaa, mutta kai se ihan mahdollista on.

    Ja tuohon loppukaneettiin vielä myös se #metoo, koska juuri siksi.

    Kiitos tästä.

    1. No hei käy, ilman muuta! En iloitse diagnooseista, mutta iloitsen siitä, että olet hakenut apua. Hyvä! Mun pimeys oli ja on enemmän väsymystä, turvattomuuden tunnetta ja syvää pessimismiä ja voimattomuutta tarttua toimeen, mutta ovet ovat kerrassaan auenneet lääkityksen myötä. Ja tiedän hyvin tuon ajatusmallin – siis eihän tää mun ongelma nyt oo mikään ongelma verrattuna ________ (valitse kulloinkin sopivin vaihtoehto). Musta tuntuu että se violettia mustetta tippuva leimasin edelleen toisinaan vilkkuu silmäkulmassa, vaikka itse olen liki ylpeä tästä saavutuksesta, joka näytti missä suunnassa ne raiteet siellä puiden takana ovat, vaikka en niitä ihan vielä sen oikean junan kyydissä köröttelisikään.

      Lämmin rutistus täältä etäältä, nyt on lupa olla suorittamatta! <3

  4. Kiitos kun uskalsit kertoa, itselläni ei ole omakohtaista kokemusta aiheesta, vaikka olenkin varmaan syntyessäni tipahtanut melankolian tynnyriin. Mutta se onkin eri asia, kuin masennus. Kiva myös kuulla, että olet saanut lääkkeistä apua, sillä minusta tuntuu, että niitäkin monta kertaa ”demonisoidaan”.

    1. Joo, nyt tuntui siltä että tämä teksti teki tietään ulos, vaikka se ei normaaliin aihepiiriin kuulukaan. Mäkin vitsailin aluksi ystäville, että se pureva sarkasmi olikin sitten masennusta, mutta onneksi mustan sarkasmin liekki ei ole mihinkään sammunut. :D

      Ja tuo lääkkeiden demonisointi kävi itsellekin hyvin selväksi, kun useampi henkilö lähipiiristä kehotti olemaan niitä syömättä ja ohjasi mm. mäkikuismauutteen pariin (hyvä luoja) – itsekin peilasin itseäni suunnilleen tulevaan lobotomiapotilaaseen – mutta olen tosi onnellinen, että uskoin (loistavaksi osoittautunutta) lääkäriä ja aloitin. Tosi pienellä annoksella sain valtavan avun. :)

  5. Todella hieno teksti! Ja kuten aiemmat kommentoijat jo kertoivatkin auttaa tekstisi varmasti montaa ihmistä. Tuo mainitsemasi lääkkeiden demonisointi on tavattoman yleistä ja on hienoa ettet vaihtanu mäkikuismauutteeseen! Suomessa pitää tehdä vielä paljon töitä siihen että ihmiset ymmärtäisivät masennuksen olevan sairaus minkä muun sairauden tapaan, ei mikään heikkojen tai huonosta itsetunnosta kärsivien ihmisten ”vaiva” ja sairauksiin on juuri niitä varten kehitettyjä lääkkeitä. Valitettavasti kaikki lääkkeet eivät toimi kaikilla ja välillä sitä itselle toimivaa valmistetta joutuu etsimään kauankin. Hienoa että sinulle on löydetty heti toimiva troppi ja olet jo matkalla toipumiseen! Lämmin rutistus ja vilpitön kiitos tekstistäsi ❤️

  6. Hei mulle kävi masennuslääkityksen (SSRI) myötä sama juttu noiden unien kanssa! Ne muuttuivat mieleenpainuvammiksi ja jotenkin niissä tapahtuu aina ihan hirveästi kaikkea :D

    p.s Kosmebloggaajien joulukalenterista tajusin että bloggaat taas. Vähän jälkijunassa, mutta kiva yllätys silti :)

    1. Aa, eli saattaa siis tosiaan liittyä niihin jotenkin.

      Tervetuloa takaisin. ☺️❤️

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.