Viinilasin äärestä päivää. Olin suunnitellut tälle illalle juttua jostain paljon kevyemmästä, mutta tämä teksti haluaa tulla ulos ensin. Ihohuokoset erittävät kriisiä.

Sain keväällä masennusdiagnoosin ja lääkityksen. Kemikaalit purevat ja pää alkaa nousta pohjamudasta, joten on oiva aika reflektoida syitä ja seurauksia – koska fysiikan lakien mukaanhan kaikella on. Näyttää todennäköiseltä, että mieli on ollut remontissa synnytyksen jälkeisistä tiloista saakka, eli pian seitsemän vuotta. Lämmin ja asiansa osaava lääkäri hymyili löydökselle hyväntahtoisesti ja totesi, että toiset ovat sitkeämpiä, vaikka luulen hänen tarkoittaneen, että vähän tyhmempiä.

Keväisen sairausloman ja pysähdyksen jälkeen olen hyvällä omatunnolla käpertynyt oman napani ympärille tarkkailemaan millaiset asiat tuottavat iloa ja mistä kuormitun. (”Tyhmempiä” siksi, että tämä käpertyminen olisi jokaisen syytä tehdä säännöllisesti, eikä vasta kun selkä ei enää nouse sängystä.) Olen oppinut tunnistamaan ajatusmalleja, jotka suistavat aiheettomaan alakuloon ja toisaalta havainnut kymmeniä pikkuasioita, jotka nostattavat hymyn huulille elämän ihmeellisyydestä.

Olen opetellut puhumaan masennuksesta ääneen ja kertomaan, että olen saanut avun lääkityksestä. On huojentavaa ymmärtää, että kyse on aivokemiasta, eikä jostain, mitä olen itse tehnyt väärin, vaikka se tuntuu vielä vähän vieraalta. Olen tottunut arvioimaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa oman toimintani kautta ja pohtimaan, olisinko itse voinut olla parempi, tehdä enemmän tai ajatella pidemmälle. Yritän opetella tästä eroon, mutta työ on vielä kesken.

Olen nukkunut vuorokausittain päiväunia lääkärin siunauksella. Ihanaa, etten olekaan sysilaiska, vaan sairas. Tai parantumassa, kuten haluan ajatella, mutta tärkeintä: en paatumattomasti pataluha. Väsymyksen hyväksyminen tuntuu lämpimältä. Se menee kaikella todennäköisyydellä vielä ohi. Ehkä.

Teen nopeita käännöksiä, vaikka juuri niitä pyydettiin tässä elämäntilanteessa välttämään. Niistä hymyilyttävin on ehkä kertakaikkinen hurahdus #sunsethair -tyyliin, joka on kaikessa huvittavuudessaan kolmenkympin kriisin täydellinen ilmentymä. Kyllä, tilanne on päällä – haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Toinen yllättävä mutka, joka ensin vaati hiljentämään vauhtia ja sitten heti perään kehotti kieli poskessa suoristamaan nilkkaa kaasupolkimella, liittyi työpaikkaan. Se, mikä keväällä sysäsi jo pitkään alamäkeä vierineen takkuisen kerän kielekkeeltä, oli hankala tilanne, jonka herttuaksi en enää pitkään aikaan ollut päässyt. Pakkopysähdyksen aikana ehdin kohdata tosiasioita ja jostain syystä (vaikka en sitä tietenkään olisi ansainnut, haha) universumi oli puolellani ja henkäisi vatsanpohjaa kutittavan muutoksen tuulen niskaani suunnalta, johon olin itsekin vaivihkaa tähyillyt. Viihdyn uudessa työssäni paremmin kuin missään milloinkaan ja olen onnellinen, että uskalsin kurottaa. Tämä työpaikka on ensimmäinen askel kohti sitä uraa, josta olen vuosia haaveillut. (Vaikka se ei tietenkään ole omaa ansiotani, enkä sitä millään lailla ansaitse, heh.)

Tiedostan, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan, mutta. Missä kulkee kylmäkiskoisen oman edun tavoittelun ja normaalin, jokaiselle suotavan, onnellisuuteen johtavien valintojen sarja?

Huomaan muistavani paljon enemmän unia kuin ennen, monia vuosien takaa menneisyydestä. Lyhyitä välähdyksiä sieltä ja tuolta, hassuja yksityiskohtia, jotka olin pinonnut mieleni takavarastoon lukkojen taa. Hassuja ympäristöjä, kohtauksia ja kasvoja, joita en edes ymmärtänyt hukanneeni, mutta jotka nähtyäni heti tiesin, mistä ne olivat peräisin. Haluaisin ajatella, että nämä välähdykset kertovat lääkityksen virkistämistä yhteyksistä, radoista, jotka ovat palanneet normaaliin herkkyyteensä. Tai kenties mielikuvitukseni on vain vilkas, en ole perehtynyt lääkkeen mekanismeihin niin tarkasti, mutta antaudun ilahtumaan jokaisesta vuosien takaisesta unesta, joka mielessäni kesken arkisten askareiden vilahtaa. Totta, tuokin!

Olin erittäin skeptinen ennen lääkityksen aloittamista. Olenko minä todella tilastojen jatke – osa harmaamielistä massaa joka ei pärjää omillaan? Kyllä olen, tässä en voinut olla parempi. Viikkojen vieriessä päiväunien tarve jäi, uskalsin kiivetä tikkaille ja hautautua kirsikkapuuhun hämähäkkien sekaan. En pelännyt jokaista kaistaa vaihtaessa kolaria enkä ollutkaan enää varma, että lapsi kaapataan umpinaiseen pakuun heti kun se kaartaa kypärä vinossa kulman taa. Ihmisjoukon keskellä ei välttämättä sittenkään kuole, vaikka tiivistä onkin. Hitsi, täällähän voi itse asiassa nauttia keikasta! Ai, kukaan ei haluakaan murtautua autooni liikennevaloissa. Mitäs jos kahvinkeitin ei sittenkään sytytä tulipaloa tai tiskikone vuoda kaappiin? Hämmentävää, tämä kaikki pelkoko oli sitten masennusta. Niin monta vuotta pelkäsin, arkailin, jänistin, nössöilin ja tyydyin seuraamaan sivusta – hassua, tätä en osannut odottaa.

Ajatus minusta korkeilla tikkailla ötököitä vilisevässä kirsikkapuussa hymyilytti ystäviäni. Vanhempani eivät ihan hiffanneet miten positiivisesta muutoksesta on kyse, vaikka se vaatikin lääkitystä. Heille olen osa sitä harmaamielistä massaa, mutta suon sen. Aihe ei näytä tuntuvan luontaiselta puida, joten olen antanut sen olla. Heille riittänee, että saavun kylään samanlaiset sukat jalassa ja paita oikein päin päällä. Lapsi taas tyytyi mutkattomaan tapaansa mainintaan nukkumataudista, joka vaatii toisinaan lepoa ja hiljaisuutta. ”Aha.”

Stigma on silti läsnä. Töissä en ole maininnut asiasta ja joka kerta kun punnitsen asiaa, päädyn toteamaan ettei se siellä kenellekään kuulu. Ja miksi kertoisin? Se ei vaikuta työhöni enkä halua sääliä, liukuva työaika riittää. Kampaajalle ja kosmetologille kerroin, kuten toisten käsiin antautuessa usein luonnostaan tapahtuu. Toinen komppasi ja kertoi käyneensä läpi saman, toinen kohautti olkaansa eikä kavahtanut, vaikka sitä huomasin odottaneeni. Hm.

Seuraan kunnioituksella tunnettujen bloggaajien ulostuloja ja tunnen joka kerta itseni vähän normaalimmaksi. Harmaamielisessä massassa vilahtelee tuttuja kasvoja, oi! Näin voi käydä, vaikka miten yrittäisi aina tehdä kaikessa parhaansa – tai toisinaan kai juuri siksi.