Eteeni kärrättiin äsken Brio-kärryllinen kirjoja. Siipan vanhat kirjakerhoniteet sietävät kovaa kulutusta. Vanhimmat näistä opuksista ovat nähneet päivänvalon ennen ensimmäistä omistajaansa ja hetkittäin sisälläni läikähtää huoli kirjavanhusten puolesta. Ikä on kellastuttanut paperia ja kannet ovat matkoillaan kolhiintuneet, mutta tarinat elävät. Sykkivät elinvoimaa kuin vastapainettuna.
Rakastan vanhojen lastenkirjojen rikasta kieltä. Niissä käytetään vivahteikkaita, nykykielestä jo vetäytyneitä sanoja ja ilmaisuja, jotka kantavat mukanaan eläviä kuvia hetkistä. Nisutaikinasta pyöritellään kakkaroita, tottahan me ymmärrämme. Kotvan päästä Aku vimmastuu.
Askartelupyyntöjen edessä nostan kädet pystyyn ja kiitän mielessäni aktiivista hoitopaikkaa, mutta aina kun marakatti astelee eteeni kirja kädessä, jätän hommat niille sijoilleen ja käperryn sohvan nurkkaan.
Sinbad ja rosvolinnut, Pepistä tulee sankari, Pikku Possujen kesärieha, Hessu ja taikakirves, Oliver ja kumppanit – metriseen kirjarivistöön mahtuu monia villejä käänteitä ja tulisia tunteita. Hullua näissä lukuhetkissä on se, että osa kirjoista on lapsena seissyt myös omassa hyllyssäni ja muistan osia tarinoista ulkoa. Toisinaan tunnen nuljahduksen vatsanpohjassa ja heti seuraavalla sivulla tapahtuu jotain, joka on järkyttänyt pienen lettipään mieltä 25 vuotta sitten. Muistilokeroiden saranat vain vingahtelevat sijoillaan.
Myönnän auliisti olevani kaikkea muuta kuin hyväntuulisena suorittava pullamutsi, mutta kirja-asiassa olen pitänyt ryhtiä yllä. Mikäpä tässä polpottaessa, kun kieli on eksoottista ja hahmot tuttuja.
Muistaako joku nämä niteet omasta lapsuudestaan? Vieläkö niitä luetaan? Jaatteko rakkauden vanhaan lastenkirjakieleen?
Ma hillosin vuosikaudet lapsuudesta rakkaimpia kirjojani, kunnes Britteihin muuttaessani karrasin ne veljenpojalle luettaviksi, kas kun en silloin ajatellut etta omaa jalkikasvua voisi joskus ilmaantua. No, niin se elama yllattaa, kainalossa 16-viikkoinen tyttolapsi, ja taalla asuessa pidan erityisen tarkeana, etta myos aidin kieli tarttuisi tiukasti takaraivoon. Kaikenlaiset kielileikit ja munasaannokset ovat perheessamme aina olleet suurta huvia. Vaan onko ne mun rakkaat kirjat enaa tallessa, pahoin pelkaan etta ei.. :'( Seuraavalla Suomen-reissulla siis nuuskimaan kirppareita, kirjakauppoja ja mita tahansa paikkoja, mista voisi loytya lapselle lukemista. Olet kylla todellisen aarteen saanut kasiisi!
Ai vitsi, valtavasti onnea kääröstä! :)
Mitäpä jos kirjoittaisit joulupukille, omalla FB-seinällä? Varmasti jollain on tallessa kirjoja, jotka joutaisivat hyvään tarkoitukseen!
Mun mehevät VHS-kokoelmat aikoinaan sosialisoitiin siskonpojille ja kaikella rakkaudella noita nyt jo aikuisia körmyjä kohtaan, sen seuraavan käsittelyaskelen olisi kyllä voinut hoitaa vähän eri tavalla. :/
Hahhaa, meikän vakiolausahdus on ”kotvan kuluttua” ^_^ Siinä on jotain nostalgisen ihastuttavaa! Täytyykin ens viikonloppuna katsoa miten kummipoika siskoineen reagoi, kun pamautan ilmoille tuon ”nisutaikinasta kakkaroita”-lausahduksen :D
Eikä, mulle se on ihan uppo-outo sanonta! Tai no ei uppo-outo, mutta ei missään nimessä kuulu aktiivisanavarastoon. :)
Ja haluan hei ehdottomasti kuulla kuinka tilanne päättyy! ;)
Kuuluin pienenä Kirjakerhoon, josta tuli juuri noita kirjoja!! Kyllä niitä lähemmäs sata varmaankin oli. Omille lapsilleni olen näitä lukenut niin että muistin osan ulkoa :)
Lasten kasvettua annettiin kirjat ystävälleni, jolla oli pieniä lapsia. Siellä käydessä saan edelleen lukea samaisia satuja, joiden kansia olen itsekin pienenä syönyt :D
Ihana kehä! :) Hyvän tarinan tunnistaa siitä, että se ei kulu. :)
Voi, näitä tuli kyllä luettua ja paljon. Joitain aarteita on säästyny omaan kirjahyllyyn ja niistä en kyllä luovu!
Joo mäkin aion pitää näistä lujasti kiinni! Raivaan tilaa tuosta koirankoulutushyllystä, jonka sisältö on jäänyt täysin lukua vaille, haha! Kun nyt vaan malttaisi olla liikaa suojelematta, ettei vie toiselta kirjojen kanssa touhuamisen iloa. :)
Mulla on tallessa isot kasat omia lapsuuteni kirjoja ja vaikka oma jälkikasvu ei niitä arvostanut (piti olla Puppea, Franklinia ja Teletappeja) niin säästän näitä aarteita tunnollisesti ja luotan siihen, että kyllä joku joskus ymmärtää niiden arvon.
Jooo, säästä! Ai että! <3
Ja ”kotva” kuuluu ihan omaankin sanavarastoon, en edes koskaan ajatellut, että se on jotenkin vanha ilmaisu:D
Ai, no voi jeeve! Voihan se tietty olla murre-erokin, mutta mä jotenkin miellän sen vähän vanhemman sanakannan edustajaksi. :)
Muistan hämärästi että lapsuudessa olisin näitä nähnytkin,omaan ikääni kuului Merja Jalon heppakirjat,viisikot ja sossit,niitä luki mummo minulle ennenkuin itse opin lukemaan.Pojalleni taas luin Eemelistä ja Pepistä lähtien kaikki iltasaduiksi,kirjakerhoonkin kuuluttiin ja sieltä taisi tulla paksu nivaska kirjoja..tosin nyt en tiedä löytyykö nekin vanhempieni ullakolta..toivottavasti,lapsenlapselle luen kaikki mahdolliset uudestaan.Poikani taas ei ole ”kirjaihminen” lukemiseksi riittää Aku Ankka ja Roope-setä,tosin niissäkin haetaan täydellistä kokoelmaa seuraaville sukupolville. :D Lukeminen ei ole koskaan huono idea. ;)
Mäkin oon muuten lukenut heppakirjoja, vaikka se kulttuuri ei muuten viehättänyt pätkääkään. Oikeastaan muuten ihan hassua miten syvällä heppakirjojen maailmassa olin alakouluiässä! No se se saa aikaan, hyvin kirjoitettu juoni ja rikas kieli. :)
Meillä on säästetty suurin osa lastenkirjoista vaikka pojat jo 16 ja 18 vuotta. Niitä myös luettiin paljon kun olivat pieniä, mukavia muistoja jäänyt noista hetkistä :)
Pidimme erityisesti Astrid Lindgrenin Pepistä ja Eemelistä. Monta kertaa oli vaikea pitää pokkaa Eemeliä lukiessa – kun Eemeli teki jonkun metkun, poikien ilmeet olivat myötätuntoisen pelokkaat (tyyliin OH NO!) kun taas lukijaa olisi naurattanut kovastikin :D
Mutta joo, siellä ne kirja-aarteet odottaa lapsenlapsia ja uusia lukuhetkiä ;)
Haha, ihan loistavaa! :) Mä oon kans lukenut Eemeliä, mutta muistaakseni vasta ihan itsenäisesti kouluiässä. Äiti aina sanoo että mulle on luettu lapsena paljon ja vaikka en yhään kyseenalaista tätä välitettä, en silti pysty kaivamaan esiin yhtään muistoa hetkestä, jolloin joku lukisi minulle. Ehkei vaan muisti kanna niin kauas lapsuuteen? Muistan kyllä äänikasetit ja sivujen kääntelyn kilahdusten tahtiin, mutta ehkä se on jäänyt mieleen siksi että oli niin erityisen jännittävää yhdistää radio ja kirja. :)