Oletteko huomanneet, miten asioilla on tapana asettua keskenään vaateriin? Miten jokaisen tahmean rämpimisen jälkeen tulee se hetki, kun joku hymyillen ojentaa valmiiksi voidellut sivakat?

Velvollisuutta uhkuen lensin keskiviikkona konttorille kalmankalpenana haamuna, paarustin läpi pakolliset toimistotunnit ja kaaduin vaatteet päällä hotellin sängylle herätäkseni samasta asennosta 13 tuntia myöhemmin. Sinnittelin poskihampaat rutisten kaksi puolikuntoista työpäivää kunnes perjantaina vaihdoin farkut pikkumustaan ja kaivoin esiin kimaltavan huulipunan. Tasapainossa: velvollisuudentunto ja oman edun tavoittelu.

Olin uskotellut itselleni (ja teille) osaavani jo kuunnella keskustelua tanskaksi melko sujuvasti, mutta totuus paljastui bingokupongin äärellä. Ei, sujuva ei ole oikea sana. Tasapainossa: uho ja todellisuus.

Spontaanisti työyhteisön edessä videolle kajautettu Maamme ilman kuulijoiden vatsassa lämmittävää snapsirallia. Tasapainossa: kuolemanpelko ja häpeä.

Herätyskellon ääni pikkujoulujen jälkeisenä aamuna. Ensin pelkään putoavani sängystä, sitten kuolevani janoon ja viimeiseksi etten ikinä löydä julmasti kilisevää puhelinta. Puoli tuntia junan lähtöön. Tasapainossa: hyvät aikeet ja epätoivo.

Turbulenssi täyteen ahdetussa koneessa. Takana joku saa teeveden syliin, lentoemo anelee puoliääneen turvavyön merkkivaloa ja vieruskaveri nieleskelee nyrkkiin. Aika ottaa haltuun rentouttava syvähengitystekniikka. Tasapainossa: pikkujoulujen huutonaurut ja karman kuivakka kosto.

Ihana koti, ihanat lattialla pyörivät pölypallot ja ihana ihana ihana lopuvuoden kiirearki. Vuosi 2015, anna palaa – näytä mistä sinut on tehty.