Terveisiä sairastuvalta, valkoinen lippu liehuu. Olen valmis myöntämään että olen oikeasti kipeä. Keskittymiskyvystä ei ole jäljellä entisen rippeitäkään, energiat ovat nollassa ja kaikkein mieluisin paikka koko talossa on sohvannurkkaan kasattu peittopesä. Ihanteellisessa tilanteessa sahaisin tukkia sängyssä, mutta yksi tämän taudin pisteliäistä oireista tuntuu olevan unettomuus. Joten. Olen kaivautunut sohvannurkkaan lukemaan kirjaa ja uskottelemaan itselleni, että myös miesflunssan jälkeen on elämää.
Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut kirjaa. Mikäli unohdetaan nyt kaikki oma-apuoppaat ja näin käyttäydytään työyhteisössä -vihkoset (mitä tahansa voi opiskella), niin viimeksi uskon pidelleeni käpälissä ihan oikeaa kirjaa mahdollisesti yli kaksi vuotta sitten. Jaiks, miten pitkä tauko se onkaan.
Osasyy lukutaukoon on toki ollut hektisehkö elämäntilanne, jonka pyörteissä olen muun muassa unohtanut miten digiboksi avataan, mutta vaikka tekeekin kipeää myöntää, on pakko tunnustaa että myös lukemisen palo on hiipunut. Lukuinto kutitteli ohimossa viimeksi jossain siellä yliopistovuosien tietämillä ja niin kirvelevää kuin sekin on kirjoittaa auki, niistäkin vuosista on jo virrannut Aurajoessa pyörä ja toinen.
Tällä kevyehköllä ja pirteämielisellä alustuksella pohditte varmaan mikä on tuo opus, jonka kanssa olen vetäytynyt viettämään nuhaista asemasotaani kauhtuneelle divaaninpätkälle. Se on Pizze, 335-sivuinen kuvitettu pizzakirja.
Olen etuoikeudella päässyt seuraamaan turkulaisen ravintola Pizzariumin taivalta sen ensiaskeleista saakka ja tunnen ylpeyttä joka ikinen kerta, kun pääsen neuvomaan herkullisten palojen äärelle uuden ensikertalaisen. Salla ja Luca ovat pyörittäneet unelmaansa pienestä kauppakeskuspitseriasta määrätietoisin liikkein kohti ravintolakonseptia, jota lienee kohtuullista kutsua mediailmiöksi.
Ennen tätä kirjaa en tiennyt mitään Saku Tuomisesta, vain hyppysellisen pienen pizzerian arjesta ja umpirakastuneesta yrittäjäparista sen takana. Tämän kirjan luettuani en vieläkään tiedä mitään Saku Tuomisesta, mutta tiedän poskettomasti pizzasta ja vielä enemmän intohimosta.
Uppodun vatsaa kouristavan herkullisiin kuviin, pieteetillä viimeisteltyihin yksityiskohtiin, järkkymätöntä kunniaa leimuaviin henkilöihin ja muutaman sivun jälkeen unohdan olevani vuosikymmenen flunssassa. Yhtälö on poikkeuksellinen – minä en pidä ruuanlaitosta enkä ymmärrä keittiössä häärimisestä mitään. Minä, joka olen löytänyt hyvinvoinnin avaimen hyvin riisutusta ruokavaliosta, menen ja hurahdan pizzaan.
Tai korjataanpa vähän. Pizzariumin valmistamaan pizzaan olen hurahtanut jo vuosia sitten. En enää tilaa pizzaa missään, sillä tiedän, miltä laadukas ja kunnioituksella valmistettu pizza maistuu ja kaikki muu tuntuu sen jälkeen haaskaukselta. Muutoin sovitteleva luonteeni pidättää oikeuden kuulostaa tässä asiassa jyrkältä, sillä tiedän mistä puhun. Vannon, että yhtä hyvää pizzaa ei vaan kertakaikkiaan saa muualta. Ei vaan saa.
Se mitä Pizze-kirja on saanut aikaan on varovainen pehmeneminen sille, että ehkä joskus minunkin keittiössäni. Ei vielä tänään eikä ensi viikollakaan, mutta joskus, jonain päivänä. Ostan jauhoja, täydennän maustehyllyä, valitsen oikean öljyn ja päätän, että tästä ruuasta minä haluan nauttia. Tämän teen kunnolla, enkä vain siksi että on nälkä.
Tämä kirja on koottu siksi, että kaikilla olisi mahdollisuus ymmärtää tämän paneutumista vaativan, vatsanpohjaa lämmittävän taiteenlajin hienouden ja ottaa siihen osaa. Voisitteko kuvitella että turkulainen, naurettavan menestynyt hampurilaisketju koskaan avaisi reseptejään ja opettaisi lempeästi kaikille, miten hyvä pekonihamppari valmistetaan?
Ette.
Mutta voitte toivottaa keittiöönne tervetulleeksi Lucan, joka sammumaton hymy huulillaan ottaa kädestä kiinni ja näyttää, miten tehdään järjettömän hyvää pizzaa.