Vanhaa Turkua

Anopilla on ihastuttava tapa penkoa lapsuudenkotinsa vinttiä ja esitellä sieltä löytyneitä aarteita aina kun poikkeamme visiitille. Yritän luovia oman taloutemme kurssia holtittomasta hamstraamisesta kohti järkevää omistamista, mutta aina näinä hetkinä meinaa pursi puksuttaa karille.

Siipan puolen suvussa virtaa ruotsinkielistä saaristolaisverta ja sen historia kiehtoo. Suvussa on onneksi ollut tapana säilyttää kaikenlaisia pienesineitä, joita nyt jälkipolven iloksi putkahtelee esiin sieltä täältä.

Viimeisin saalis sisälsi kutkuttavia paloja mennyttä Turkua. Kaikki nämä esineet ovat kasarilapselle kaukaista historiaa, eikä niihin ole muuta tarttumapintaa kuin hyväntahtoinen kummastelu ja etäinen ihailu. Kontrasti nykytodellisuuteen on niin valtava, että horrostilassa ollut kirjoittajamieli alkaa vaivihkaa raotella silmiään.

15 pennin raitiovaunupoletti. Miten pitkälle sillä pääsi? Oliko vaihtoaikaa? Maksoivatko lapsetkin? Miltä raitiovaunussa tuoksui?

Rautalankakakkulat. Linssit ovat ihan kiinni nenässä ja niin pienet, että niistä nähdäkseen pitää katsoa kieroon. Kenen lasit? Miten näitä ajetaan? Onko mahdollista, että näillä on joku oikeasti nähnyt paremmin kuin ilman laseja? Olivatko lasit kaikkien huonosilmäisten saatavilla vai pitelenkö käsissäni rikkaan perheen aarretta?

Isomummin kulkulupa Pansion telakalle. Telakka on allekirjoittaneelle tuttu lähinnä pahaenteisistä otsikoista, mutta tosiaan – sen historia koskettaa yllättävän läheltä. Jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan hiljaisuuteen. Miltä laivatelakalla kuulosti 40-luvulla? Mitä lounaaksi syötiin?

Vuoden 1939 numeroitu taskukalenteri. Pikkiriikkisessä kalenterissa oli kaikki oleellinen pyhäpäivistä nimipäiviin ja pimennyksiin ja tätä pidellessäni tunsin pakahduttavaa liikutusta. Annapa nykyihmiselle tämän kokoinen paperi ja se on hukkunut tunnissa. Tämä miniatyyrikalenteri on säilynyt tallessa ja ehjänä 77 kuohuvaa vuotta. Ja vanha ruotsi – niin kiehtovaa! Edes äidinkielelenään ruotsia haasteleva anoppi ei keksinyt tarkkaa suomennosta kaikille kuukausille. Göjemånad? Myös nimipäiväkalenterissa riitti tavattavaa ja ymmärrän täysin, että vanhat nimet ovat taas suosiossa. Sinäkö siellä, Enok? Holger? Urban, ei saa kiusata pienempiä!

Tarinahermoja kutkuttelevin löydös oli kuitenkin uuteen maailmaan muuttaneen sukulaisen kirje kotipitäjään Paraisille. Käsialan ja vanhan kielen lisäksi tulkkaushaastetta tuo se, että kirjoittajan koulut ovat jääneet kesken, eikä kukaan ilmeisesti vieläkään tiedä, mitä kirjeessä sanotaan. Ooh! Sanokaa mun sanoneen, että tällaiset kipinät ovat lietsoneet liekkiin monia suuria tarinoita.

Löytöretkeileekö joku muu isovanhempien vintillä?

12 vastausta artikkeliin “Vanhaa Turkua

  1. Mun ei tarvi edes mennä isovanhempien vinteille (kuolleita ovat kaikki muutenkin), mutta ihan jo omien vanhempien lapsuudesta/nuoruudesta löytyy jos jotain – ottaen huomioon, että isäni syntyi vain reipas 3kk 2. maailmansodan syttymisen jälkeen (ja on mm. todistanut pommien putoamista naapuritontille tenavana) ja äiti siellä maailmansodan keskellä 1943… Kummankin lapsuudesta & nuoruudesta tuntuu olevan pieni ikuisuus ja maailma oli silloin aivan eri paikka. Tarinoita riittää, samoin kuin vanhoja kuvia ja mm. isän sotilaspassi 50-luvulta on ollut kiehtovaa tutkittavaa. Isä sanoikin aina, että tuohon aikaan armeijassa vain puoliksi leikillään sanottiin, että ”kun olet yövartiossa, ammu ensin ja kysy vasta sitten”… :P

    1. Munkin äippä on 40-l sukupolvea, mutta en muista koskaan törmänneeni mihinkään hänen lapsuutensa aikaisiin esineisiin. Pitääkin joskus kysyä onko niitä vielä mahdollista löytää jostain.

      Noissa tarinoissa on kyllä tappuraa, huh. Siinä menee nykylapsi pieneksi.

  2. Mun ei tarvi mennä edes muiden vinteille, olen löytöretkeillyt omassani viime aikoina:P
    Muistan lapsuudesta, kuinka meidän kotitalon mökkinaapuri oli ollut työikäisenä Turun ratikassa rahastajana ja se oli jotenkin tosi jännä ajatus lapselle. Toivottavasti mä pystyn itse jättämään edes jotain yhtä kiinnostavaa jälkipolville, oli se sitten tarina tai jotain esineitä.

    1. No sanopa muuta! Sekin on kutkuttava ajatus, että saako sitä itse koskaan tietää jääkö jälki vai ei – että tuleeko kukaan koskaan maininneeksi ääneen että hei, sinä olet minua ravistanut. Vai vaihtaako sitä sitten hiippakuntaa kaikessa hiljaisuudessa ilman että kukaan vieras pysähtyy katsomaan perään?

  3. Löytöretket ullakoille oli mun lapsuudessa varmaan jännittävimpiä. Ei tosin mun mummolassa oo koskaan ollut mitään ihan järisyttävän vanhaa, silti pienelle löytöretkeilijälle erityisen jännittävää. :) Mun mielestä tää vkl:n suunnan muutos on mielenkiintoista, jään ehdottomasti kurkkimaan mitä tästä kehittyy! Ihanaa syksyä sinulle. ❤

    1. Mä en oo lapsena uskaltanut koskaan löytöretkeillä, oon aina ollut se muiden selän takana nyyhkyttävä itkupilli, jonka mielikuvitus on estänyt kaikki tämmöiset elämykset. :) Enkä sen puoleen tiedä olisko musta vieläkään esimerkiksi tuonne anoppilan vintille yksinään, edes päivänvalossa, onneksi joku muu hoitaa raakkaamisen ja itse pääsen vain ihastelemaan nuottaan tarttuneita helmiä.

      Ja kiitos, kiva kuulla. Aurinkoa syksyyn! :)

  4. Ah mä rakastan tämmöstä penkomista ja historian havisevia lehtiä! Entisen työpaikkani toimesta pääsin yöpymään erään vanhan (ja kansantarinoiden mukaan kirotun) kartanon uudempaan lisärakennukseen. Lisärakennus oli toki liikemiehen omistuksessa tuhottu täysin muovimatoilla, loisteputkivaloilla ja muulla kamalalla, mutta sinne oli myös raijattu kaikki paperitavara päärakennuksesta joka sekin revittiin sisältä auki (lienee siinä tilassa edelleen). Löytyi muun muassa kartanon kirjanpitoa 1700-luvulta, torppasopimuksia joissa allekirjoituksena lukutaidottoman raksi, salaperäisiä sähkeitä Ranskasta kartanon isännän rakastajattarelta (”Se on tehty. Onnea.”), vanhoja kartanon koulun oppikirjoja… Tyhmempikin tajusi, että niiden papereiden olisi pitänyt olla aivan muualla kuin ängettynä pahvilaatikoihin majoitustalon nurkassa. Itkettää vieläkin ko. kartanon kohtalo ja nykytila, tilukset olivat upeat :(

  5. Vanhojen tavaroiden tarinat vievät kyllä mukanaan! Ollaan viime aikoina tyhjennetty erästä suvun vanhaa taloa, jossa asuneet eivät koskaan heittänet mitään pois. Talo onkin täynnä aarteita :) Löytynyt on mm. vanhan mamman nuoruuden pankki-/lainakirja olikohan vuodelta 1918, töllin vakuutuskirja Paloapuyhdistys Kansasta vuodelta -31, vanha aapinen 30-luvun alusta ( jossa mm. opetettiin kirjoittamaan laiwa), Seura- ja neulontalehtiä 50-luvulta, Turun tienoo -vuosikertoja 70-luvulta asti. Saattoipa siellä myös olla samaiselta telakalta työtodistus 40-50 -lukujen taitteesta :D

  6. Ihania tavaroita :)

    Minun henk. koht. aarteeni on mummon ja ukin valokuvat jotka olen ”perinyt” eli tätini antoi ne minulle (kukaan muu ei varmaan huolinut..) Suurin osa kuvista on 1900-luvun alusta ja ennen sotia, mummon ja ukin (syntyneet 1907 ja 1910) lapsuuden ja nuoruuden kuvia, esim. mummon perheestä kun mummon pikkutyttö (kuvassa näkyy myös taloa ja ympäristöä) sekä kuva ukin uittoporukasta.

    Osa kuvista on sota-ajalta, oikeista sotamiehistä, jotka oikeasti ovat parikymppisiä nuoria miehiä :( varsinkin kahden nuoren miehen äitinä nuo kuvat tuntuvat tosi karuilta.

    Sitten on myös 1950-luvun heinäpeltoromantiikka -kuvia, joissa äitini sisaruksineen ovat nuoria/lapsia ja aurinko paistaa, kaikki näyttävät iloisilta ja se heinäntekokin on helppoa kuin … :)

    Näitä katsellessa tulee vahvasti tunne kuulumisesta sukupolvien ketjuun ja ihan terveellä tavalla tulee myös vähän perspektiiviä näihin arjen murheisiin ;)

    1. Oi, mitä kuvia. Todellisia helmiä. Pidätkö esillä vai jemmaatko kassakaapissa?

      Vakavaa nyökyttelyä sukupolvien ketjulle ja perspektiiville. Vaikka se kohtuuden ajatus jossain takaraivolla pyöriikin, vaaditaan usein joku konkreettinen kimmoke ennen kuin asiat oikeasti konkretisoituvat.

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.