Olen jo vuosia hautonut kasaa Lushin paloja, mutta vasta nyt olen päästänyt irti niiden emoamisesta ja ottanut ne käyttöön. Jollain psykologian asiantuntijalla olisi tätä käyttäytymisestä varten varmaan hoitopolku jos toinenkin, mutta ei mennä nyt siihen. Pohjalta noustaessa on parasta juhlia pieniäkin edistysaskeleita.

Mietitään sen sijaan mieluummin sitä, mikä saa ihmisen hieromaan itseensä hiekkaa? Siis samaa santaa, jota kesällä pudistellaan vaatteista kyllästymiseen asti? Maa-ainesta, koetaan ihoa vasten niin ärsyttäväksi, että se on päässyt pääosaan hapanta naisihmistä kuvaavassa loukkauksessa. (Jos satutte tuntemaan kyseisen sanan etymologiaa, kuulisin mielelläni.) Minkä ihmeen takia tästä samasta aineesta on tehty hemmotteluun tarkoitettu kosmetiikkatuote?

Hiekkasaippuan taika perustuu kuorivuuteen, jota kyydittävät ihoa hoitavat ja pehmittävät öljyt. Pala raapii ihoa, eikä tunnu ensimmäisellä käyttökerralla pätkääkään miellyttävältä ohutta ihoa vasten. Jostain selittämättömästä syystä olen jäänyt koukkuun sen käyttöön ja hiekkapesu on uinut suihkurutiineihin jäädäkseen.

Rouhean Sandstone-palan tuntu on öljyistä huolimatta saippuainen ja sen jälkeen kroppa kaipaa kosteushuppua, joka muutoin ei ole iholleni välttämätön. Lisäksi saan siipalta haukut, kun lattialla on hiekkaa. Joitakin kertoja sain vieritettyä syyn lapsen kuravaatteiden nimiin, mutta hoksnokkaa harrastava siippa ei ollut puijattavissa pitkään. Olisi varmaan auttanut, jos olisin muistanut tuoda kurikset päiväkodista rekvisiitaksi.

Kuumaa puuroa kiertävän kissiäisen lailla olen yrittänyt asetella ajatuksiani tämän aviokriisejä aiheuttavan raavintarituaalin ympärille – laihoin tuloksin. En tiedä miksi tämä saippuan ja raastinraudan yhdistelmä on niin koukuttava, mutta suosittelen ehdottomasti kokeilemaan.

Ja te, joilla tämä jo on käytössä, voitteko selittää?